sunnuntai 29. marraskuuta 2015

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

riitojen jälkeen, keskellä arjen, hymyillen sua suutelen.

Sataa lunta. Tuntuu että rauhallisuus on laskeutunut luonnon ylle. Mua ahdistaa. Kurkussa tuntuu pala. Silmiin polttaa. Miksi? 
Kaikkihan on hyvin? Onhan? On. 
En tarvitse sinkkuelämää tai frendien kaveriporukkaa ollakseni onnellinen. Mulla on ihania ystäviä ympärillä. Toisen kanssa kävelen käsikädessä keikalta pois, ihmispaljouden keskellä, ettei eksytä toisistamme, ja se tuntuu hyvältä. Toisen kanssa itken uutenavuotena skumppa lasi kädessä paskoja hetkiä ja ihmissuhteita. Toisen kanssa käyn kahvilla tai istun keskellä yötä hänen sohvallaan puhumassa kipeistä asioista. Ja miehelle soitan keskellä yötä vain kertoakseni että rakastan, tai itkeäkseni pahaa oloa. 
Kaikenlisäksi oon vihdoin sillä alalla mihin oon aina halunnu, enkä voisi olla onnellisempi koulun suhteen. Kyyneleet valuu pitkin kasvoja. En löydä sanoja, en tiedä miten olla.
Sä laulat ettei me olla enään me ja kuinka maailma on vaarojen karikko. Mä itken, enkä voi sille mitään. Sä valtaat mut, mun kehon, sun sanat on niin painavia. 
Sain poikaystävältä ruusuja ja muumikulhon, miehen äitiltä maailman lämpösimmän viltin jonka alla oonkin ollut aina kun oon kotona. Ruusut on jo biojätteessä, muumikulho tiskialtaassa. 
Kun on yli puolet elämästä on joutunut taistelemaan ja rämpimään läpi päivien, mitään ei pidä enään itsestään selvyytenä. Mä olen edelleen tässä. 
Poikaystävä tokasi mulle perjantai iltana että mun ajatukset menee vaan koko ajan pikkuhiljaa terveemmäks ja positiivisemmaks. Meneekö? Miksi mua silti ahdistaa?


Mä menen suihkuun, valun lattialle ja itken.
Se ei pelaa joka pelkää, vai miten se meni?

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

harmaa marraskuu.

On vierähtäny tovi jos toinenki siitä kun olen tänne viimeksi tullut tekemisiäni raportoimaan. Elossa ollaan kyllä, mutta on vaan ollut jotenkin niin kiirettä, ja iltasin kun olisi aikaa hengähtää niin haluan vain nukkumaan jotta jaksaa taas nousta seuraavan aamuna. Mitä mä sit oon tehnyt? 
[1.] Suurin ajan viejä on ollut ''työt''. Sielä missä olin harjottelujakson niin ei voitu ottaa mun näyttöä vastaan. Joudun siis tekemään sen ihan toisessa paikassa, ja oonki nyt ollut sielä tutustumassa, muutaman päivän ajan. Vielä olisi 2viikkoa tutustumista ja sitten näyttö viikko. Sain myös mun tutkintosuunnitelman valmiiksi ja lähetettyä arvioijille. Eli isoin työ tehty! :-D 
[2.] Isänpäivänä päätettiin siskon kanssa viedä isä syömään, ja pitkästä aikaa viettää aikaa ihan vain kolmisteen. Syömästä kipitin aika suoraan papalle jossa vierähtikin loppu ilta. 
[3.] Äiti tuli käymään viime perjantaina mun luona. Sillä oli lauantaina jonkun kaverin synttärijuhlat missä teemana oli 70luku. Siinä sitten kokeiltiin vähän sitä lookkia. Myöhemmin perjantai iltana Juri tuli käymään mun luona ja se ilta venyki pitkään yöhön leffan ja pizzan merkeissä. 
 [4.] Näitä harvinaisia näkyjä tässä vaiheessa vuotta. Kumpa edes jouluksi tulisi lunta.
 [5.] Triionki on tullut jo jouluvalot!
 [6.] Kävin yks päivä Jurilla moikkaamassa sen kissoja, ja kattomassa uusinta pentua. Kolmas kisu puuttuu vielä kuvasta :-D
 [7.] Mulla on ollut vähän ongelmaa ranteissa treenin suhteen, ja päätin tilata rannetuet fitnnestukusta jos nää vähän auttais. Toivotaan, sillä en edes muista koska viimeksi olisin pystynyt laittaa kädet tosissaan hapoille. 
 [8.] Pyhäin päivänä käytiin hautausmaalla. Muutama kuukausi sitten sain taivaalle toisen kirkkaan tähden. Ikävä on niin kova, ja unia hänestä nään melkeen joka yö. Toinen tähti onkin taivalla ollut pidempään. Niin pitkään että hänen kasvot alkaa katoamaan mun muistista. Elämä on niin julmaa..
 [9.] Oon käynyt Sannan kanssa kahvittelemassa. Just puhuttii yks ilta Miehen kanssa siitä että miten mulla nykyään on enempi kavereita kuin hänellä. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta oon lähentynyt muutaman vanhan tuttavan kanssa ja kyllä näistä kavereista saa vaan iloita joka päivä <3
 [10.] Jaoin yks päivä instagramii tän kuvan seuraavalla tekstillä: 

Tässä mä oon. Kaikessa kokonaisuudessa, ilman mitään kuvan muokkauksia. En oo fitnesstyttö, mulla ei ole median ihannoimaa kroppaa, enkä ole se laihin. Rakastan ruokaa ja varsinki suklaata. Elämä on niin lyhyt etsimään itsestään epäkohtia ja kokeilemaan vaikka mitä diettejä ollakseen "parempi" eli sitä mihin muottiin yhteiskunta sut yrittää survoa. Muokkaa kehoasi omaksi iloksesi, älä muitten takia. Kuuntele omaa kehoasi ja kohtele sitä hyvin. Ja voin kertoa että kyllä pelottaa vähän laittaa tällänen kuva, mutta nyt menköön. Ootte upeita ihan jokainen, muistakaa se jokainen päivä ❤

 [11.] Mä oon aina ollut enempi kissa kuin koira ihmisiä, mutta on tää poikaystävän mummon koira vaan niin ihana! Miehen mami teki yks päivä mustikka rahkaa, ja pakkas sitä kotiinkin mulle hiukan. Oli kyllä hyvää!
[12.] Eilen aamulla heräsin inhottavaan kurkkukipuun ja kuumeiseen ihoon. Lähdin kuitenkin käymään salilla sillä olo oli päällisinpuolin ihan hyvä ja ajattelin että se menee ohi. Olin sopinu kaverin kanssa treffit salille enkä viittinyt perua. Mutta ei ois näköjään kannattanut lähteä koska sen jälkeen oli vain kamalampi olo. Loppu päivän makasinkin sohvalla peiton alla ja pidin sinkkuelämä maratonia. Äiti tuli välissä nopsaa käymään ja toi mulle nimppari kukkakimpun. Mies tuli sitten vähän illemmalla tollasten herkkujen kanssa ottamaan mut kainaloon ja kattomaan sinkkuelämää. Joskus en vaan löydä sanoja kiittämään miestä kaikesta siitä mitä se jaksaa mun eteen tehdä <3

Tää päivä menee aikalailla samaan malliin kuin eilinenkin. Olo on vielä vähän kurja ja ihoki tuntuu kuumeiselta. Toisaaltaa toivon että se kuume sieltä nyt nousis ja tappais tän pöpön, mutta samalla toivon että tää menee vaa tällä lepäämisellä ohi, että pääsisin jatkamaan tutustumista päiväkotiin ja ens viikonloppunaki olis jo Sannin keikkaki.

Kaikki flunssan tappo vinkit otetaan vastaan! 

torstai 5. marraskuuta 2015

postauksia minusta.

Mulla on 266 postausta vuoden 2013 tammikuusta lähtien. (hui, niinkö kauan olen tänne jo kirjoitellut?) 
Moni alusta asti lukija tietää etten mä piilottele asioita, vaan puhun niistä henkilökohtasimmistaki ja vaikeimmista asioista niitten oikealla nimellä. Ei siis oo mitään pahaa sellaisissa blogeissa joka on rajattu pois elämän murheista mutta sellainen ei oo mulle. Siinä vaiheessa kun ahdistus kulkee mukana jokaisissa päivissä ja masennusta on takana jo 14vuotta niin se kuuluu jo niin selvästi mun arkeen, siihen kuka ja miksi mä olen tälläinen, se on niin iso osa mua että jos sivuutan kaikki vaikeet asiat pois täältä niin tää blogi ei ois enään mun näköinen. Haluan olla rehellinen ja toivon että mun tekstit tavottais jonkun joka on samanlaisissa vesissä. Haluan saada muut ymmärtää ettei ne ole yksin, näitä asioita ei tarvitse hävetä, tämä ei ole heikoutta, eikä todellakaan sinun oma syysi. Haluan vaan sanoa että koittakaa jaksaa, älkääkä ikinä luovuttako.

Mitä mun masennukselle nyt kuuluu? Muistatteko kun aikasemmin kirjoitin täälä postauksen (linkitän sen myöhemmin tähän postaukseen) siitä miten yksi mielialalääke oli lihottanut mua sen 15 kiloa? Se lopetettii mulla aika nopeasti, ja mulle vaihdettiin sellainen kun Sertsalin ja syön sitä 100mg. 

Mä koen että se on vihdoin se lääke joka sopii juuri mulle. Se on auttanu mielettömästi. Tai ehkä vaan juuri sen että jaksan tehdä niitä mielettömiä asioita, eli nähdä kavereita ja pitää niitä ihmissuhteita yllä, käydä koulua, ja mikä tärkeintä: olla itseni kanssa. Ahdistuskohtaukset loppu ku seinään kun ton lääkkeen alotin, kaikki kuoleman halu. Kaikki. Mieskin on sanonu että mun kanssa on nyt jotenki helpompi olla kun en oo enään niin epävakaa. Ja saan vaan olla niin kiitollinen että hän on jaksanut aina tulla mun luokse pahimpina hetkinä, melkeempä jopa keskellä yötä. Ottanu sylii, pyyhkiny kyyneleet ja sanonu ettei ole mitään hätää. Mies on ollut niin iso apu.

Mä lopetin psykoterapian koska en pystynyt puhumaan hänelle. Mulla meni 3vuotta sanoa että tästä ei tuu mitään.. Kolme surullista vuotta. Mut siirrettiin aikuispuolelle ja terapiaa en tule saamaan enään missään muodossa sillä mulla itselläni ei ole siihen varaa. Mulla kävi kuitenkin niin hyvä tuuri että mun psykologi on käynyt terapia koulutuksia muutamankin, jotenka hän vähän niinku pitää mulle terapiaa ilmaseks :-D Hän on myös mukava, hänelle on helppo puhua ja vihdoin musta tuntuu että pystyn alkaa käymään niitä vaikeita asioitaki läpi. Sillä, mä en enään koe että tarvisin juttelu apua mun tän hetkisen arjen ja elämän kanssa. Kaikki on nyt hyvin. Ainut mitä mun on päästävä purkamaan on mun menneisyys. Ne asiat mitkä ahdistaa mua vielä tänä päivänäki, ne jotka on tehnyt musta tälläisen ja viennyt mut masennukseen. 


Se miksi haluan nostattaa nää mun henkilökohtasemmat postaukset tähän, on se että ne on hukkunut kaiken 266 postauksien sekaan, eikä ne ole enään kovin helposti löydettävissä. Mä haluan että ne tavottaa ihmisiä, ihmisiä jotka huomaa ettei ne ole yksin. Masennus, syömishäiriöt tms alkaa olla valitettavasti kansantauteja mutta silti niitä hävetää ja niistä vaijetaa.

OSA MINUA


''mä sanoin ekaa kertaa 7vuotiaana 'mä en haluu lihota. mä en syö' ja osastolla mulle jouduttiin annostelemaan annokset. sieltä päästyäni istuttiin monta tuntia isin kanssa ruokapöydässä ja riideltiin syönkö,vai en? isi voitti aina. se kaikki jäi moneksi vuodeksi kunnes kutosen lopulla mä nousin vaakaan ja se näytti liikaa. silloin mä tajusin 'tää ei voi jatkua näin. oon helvetin läski.' eihän siitä aluks mitään tullu. se kaikki oli vaikeeta. vuos siinä meni, oikeestaan vaan niin että pari kertaa kuukaudessa mä ajattelin mitä oikeesti pistän suuhun, mutten sen enempään. kasin alussa mä vaihdoin koulua ja yks mun luokkalainen sano joka kerta monta kertaa päivässä 'saatanan läski. ootko ittees peilistä kattonu? laihuta saatana. susta pursuu läskit' jokainen sana sattu mua. ja pian mä aloin entistä enemmän vaahtii sitä mitä suuhuni pistän. mä lupasin ittelleni että 'mä en liho. mä näytän sille että pystyn laihuttaa. näytän itelleni.' ja voin sanoa että kun jotain päätän, siinä mä en mee yli enkä ympäri. oon saatanan itsepäinen. portti helvettiin oli auki. ''


LÄSKI?

''On päiviä kun en voi mennä kouluun, koska mä ahdistan itseäni liikaa. En kertakaikkiaan voi. En kestä niitä katseita, en kestä itseäni. On päiviä kun en halua edes nähdä Tuukkaa, en halua että se näkee mua, en halua poistua kotootani mistään. En vaan pysty. Kävin eilen moikkaamassa yhtä mun kaveria jota en ole nähnyt pitkään aikaa. Hän kattoi mun mahaa hetken, ja hän tosiaan luuli että raskaana olisin. Se tuntu tosi pahalta, aloin itkemään kun pääsin paikalta pois.''

PALOJA ELÄMÄSTÄNI

''25.3.2012 Mä herään ja hengitän. Mä olen täällä, mutten kuitenkaan. Mä huudan helvettiä.. 
24.42012 Mä oon matkusta junalla kuuhun ja takasin, joka kerta rankemmin taivaast alas palasin. Mut nää on vaa oloja, antakaa mun mennä. Mä en tienny miten pysähtyy, nauttii hetkestä, mieli teki omat esteensä.
mä nään sen tulevan, hajonneen unelman. Mä alan taas vajota, mut mä en itke, en halua.''


ITSEINHO

''Mä saatan purskahtaa itkuun jos nään jonkun niin kauniin ihmisen. & sit mä itken ja itken ja vihaan itteäni vielä vähän enemmän. Kaikki se on niin epäreilua. Miten kaikki muut on niin kauniita ja upeita, mä oon tällänen. Miksi? Väkisinki tulee mieleen että jos mä oisin kaunis olisinko koskaan ollut koulukiusattu, yritetty hukuttaa. YHEN VITUN RUMUUDEN TAKIA MÄKÖ OLEN JOUTUNUT KESTÄÄ KAIKEN TÄN? Oisko kauneus pelastanu mut? tää on niin epäreilua.. mä en oo edes ihminen.''

OMA KOKEMUKSEMME ITSESTÄMME SÄRKYI JA HAJOSI - EI TODELLINEN ITSEMME

''Siinä vaiheessa mä aloin oireilemaan. Mulla oli jo silloin niin ahdistunu ja paha olla, enkä osannu n. 7-8 vuotiaana käsitellä sitä oloa, jotenka sain raivokohtauksia josta myöhemmin sitten jouduin lastenpsykiatriselle osastolle. Sielä ne päätti että mun on parempi asua isällä, koska äitillä ei riittänyt voimat hoitaa mua. Äiti sairasti itsekkin masennusta. Meidän lapsuus on ollut siis aika paljon valkosia osaston seiniä. Sielä me suurimmaks osaks nähtiin äitiä. ''

OPISKELU

''Kun muut laskivat matikkaa taikka kävi uskonnon oppeja läpi, mä mietin mihin piiloudun seuraavaksi seuraavalla välkällä ettei mua kivitettäis tai hakattais.''


Mä en olis koskaan uskonut että mulla voi mennä joskus näinkin hyvin miten mulla nyt menee. Mä pyydän: jaksakaa vielä hetki. Maailmalla on lukemattomia mahdollisuuksia tarjota sulle, uskalla tarttua niihin. Jaksa vielä, vielä jonain päivänä kaikki hyvin. Pysy vahvana!

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

"Joskus kaipaan sinua kuin hukkuva kaipaa ilmaa."

Mä en oo koskaan ollut mikään halloween (oikeestaan minkään juhlien) juhlia. Eilen kuitenkin lähdin illasta kaverin järjestämiin halloween bileisii ja musta tehtiin sielä kissa :-D 
Työ viikot on nyt pulkassa. Viimeinen päivä meni juhliessa halloweeniä. Lapset oli tehnyt söpöt poppari tötteröt ja sain mun työssäohjaajalta ihanan lahjan. Ryhmän lapsilta ryhmäkuvalla varustetun vihon jossa oli jokaiselta piirrustus mulle. Kyllä siinä itku pääsi :-( Toisaaltaa ihan kiva että koulu taas alkaa ja saan sen pari tuntia lisään arkeen.
 Himmee valaistus jotenki rauhottaa mua ja entisessä kodissa tein tätä jonkun verran mutta sitten se vaan jäi. Yks päivä tää tuli mun mielee ja lähdinkin suihkuun rentoutumaan kynttilän valoon. Kun ei pääse kylpylää nii tuon kylpylän mun vessaan :-DD
Väsynyt mutta onnellinen tytsy kuittaa tämän viikon. Huomenna taas koulun penkille viimeistelemään tätä tutkintoa!

Kohta puoliin lähen käymään muutamilla asioilla ja suunnataan miehen kanssa sen äitille syömään, ja illalla käydään hautausmaalla!

Ihanaa alkavaa viikkoa!

Lukijat