perjantai 19. helmikuuta 2016

Kirje masennukselle.


Hei! Et sinä ansaitsis edes tervehdystä, mutta niinhän kirjeet kuuluu aloittaa? Sä otit mut haltuus ollessani hyvin pieni. Vasta 6 vuotias. En halunnut enään leikkiä, sillä se ei tehnyt minua enään onnelliseksi. Ja niin pienen lapsen tapa elää, on leikkiminen. Pienenä en osannut kuin raivota sua ulos. Sait mut satuttamaan äitiä, ja siskoa, jokaista joka sillä hetkellä oli lähelläni. Sait minut roikkumaan rappukäytävän kaiteista, sait mut huutamaan, sait mut raivoamaan, sait mut tahtomaan kuolla, sait mut osastojen ovien taakse. Olin vasta lapsi, niin pieni. Inhoan sinua. 


Sulla ei ole mitään moraalia, ei mitään käsitystä miten ihmisiä kohdellaan. Kasvoit mielessäni vuoriakin isommaksi, itseänikin todellisemmaks. Loit minulle uuden ystävän - syömishäiriön. 
Etkö enään pärjännytkään yksin? Olinko liian vahva pala sinulle? Onneksi mulla oli isi, joka kantoi mut läpi syömishäiriön kun te olitte yhdessä viedä mua pois, isin rakkautta tyttäreen sä et onnistunut tuhoomaan. Et ikinä! 

Sä teit mun elämästä helvettiä. Sä löit mua turpaan lukemattomia kertoja, kaadoit maahan aina kun ajattelin että tästä selvitään, sä teit mut yksinäiseks, eristyneeks. Sä sait mut viiltämään itseäni, inhoamaan itseäni, sä sait mut melkeen tappamaan itseni. Onneksi luulin että pari liuskaa lääkkeitä sais mut tappamaan itseni, joka ei todellisuudessa riittänytkään mihinkään niillä lääkkeillä. Sä teit mun olosta niin kamalan, että olin valmis antautumaan sulle. Valmis luovuttamaan. Ajattelin ettet sä perhana lähde mitenkään muuten kun niin että tapan itseni. 

Yksin ollessani huusin sulle '' mene pois. Ota minusta kaikki mitä haluat ja painu helvettiin'' Mutta et totellut minua. Ei se kivaa olisi ollutkaan että olisit kerran vain rikkonut minut tuhansiin paloihin, kerännyt itsellesi ne palat mitä minusta vainosit ja oisit jättänyt mut rauhaan. Eihän se oo ihmisen kiduttamista, sitä mistä sä sait voimas itää ja kasvaa suuremmaksi ja voimakkaammaksi. 

Sä tapoit kaikki mun seurustelu suhteet, kaikki ihmissuhteet. Sillä hei, kaikkien olisi parempi ilman mua. Kuka haluaisi olla mun kanssa? Kuka voi edes rakastaa mua? Olenhan mä sairas paska. Mulla ei ole mitään annettavaa muille, sillä olen tyhjä. Olen rikki. Olen mitätön. 

Mutta hei, miestä sä et purrukkaan niin kovasti että oisit saannut sen pois mun luota. Mä vihaan sua miten kerta toisen jälkeen sä sait mut sanomaan sille '' sä et tarvi mua. Mee pois. sun on helpompi ilman mua. Etkö sä tajua mä olen sairas paska. Mulla ei oo mitää annettavaa sulle. HÄIVY.'' Kadun niitä sanoja ikuisesti. Kadun niitä tekoja mitä sait mut tekemään mua rakastavalle ihmisille. VIHAAN SINUA. Onneksi hän ei koskaan lähtenyt pois. Onneksi hän vain yritti ymmärtää. Onneksi hän kaikesta huolimatta rakasti mua. Onneksi hän näki mut ihmisenä - ei sairaana. Hän näki mut upeana, ihana, ja terveenä tyttöystävänään josta hän ei halunnut niin helposti luopuakkaan. Onneksi mies on niin vahva. Onneksi. Rakkainta ihmistä ikinä, sä et onnistunut multa viemään pois. Et onnistunut.

Sä myös loit mulle epävakaan persoonallisuushäiriön. Juuri sen joka vaikeuttaa vielä enempi mun ihmissuhteita. Sen minkä kyydissä mä meen kun vuoristorataa. Sä olet sika. Sä kieputit mua 14 vuotta läpi helvetin. Läpi syvimmän helvetin. 

Rankka lapsuuteni ei ole sinun syysi. Kaikki olisi tapahtunut ilman sinuakin, mutta veit multa tietynlaisen voiman käsitellä ne asiat, niin hyvin kun sen ikäinen osaa. Ilman sinuakin mä olisin mennyt äitin ja siskon kanssa turvakotiin, olisin joutunut koulukiusatuksi moneksi vuodeksi. Mutta kaikki olisi ollut helpompaa ilman sinua. Sä lisäsit vettä myllyyn niin paljon että jouduin koko ajan laittamaan kaikki voimani pysyäkseni pinnalla, saadakseni happea. Ja kun en enään jaksanut, mä vajosin veden alle. Luulin kuolevani, itkin, uusin, haukoin henkeä, luulin että tapat mut. 
Sä sait mut syyttämään itseäni aivan kaikesta. Ihan kaikesta. Sait mut uskomaan että ansaitsen tämän kaiken. En ansaitse elää, en ansaitse olla onnellinen, en ansaitse elää tulevaisuuteen, en ansaitse mitään hyvää. 

Mutta arvaa mitä? Sä et onnistunut. Sä et onnistunut enään tuhoamaan mun elämää, vaikeuttamaan sitä, pilaamaan mun tulevaisuutta. Sillä mä oon sua vahvempi. Mulla on upeita ihmissuhteita, mä vihdoin opiskelen mun unelma-alaa, ja mä olen ihan okei tyyppi. En malta odottaa tulevaisuutta. Sitä että päästään Tuukan kanssa muuttamaan yhteen ja alottamaan yhteinen elämä ihan toisessa paikkakunnassa. Sitä miten ehkä saan vihdoin sen unelma työpaikan päivökodista, ja sitä miten me sitten joskus mennään kihloihin, miten joskus saadaa muutama lapsi. 

Mun tulevaisuuteen sä et kuulu enään ikinä. ET IKINÄ! En luo sulle sinne tilaa.

'' Janette, mä nään sut yhdestä terveimmistä ihmisistä täälä. Sä et tarvi enään jutteluapua. Mä nään että sun siivet on vahvat, ja sä pärjäät. Ne kantaa. Ja vaikka tapahtuis pahoja asioita, sä selviät. Sulla ei ole mitään hätää. '' - Terkuin mun hoitsu.

Ja mä jätän tän kaiken tähän, nämä seuraavat lauseet tulee olemaan viimeiset mitä ikinä sulle sanon, ainoot lauseet millä enään tämän pienen hetken ajattelen sua. Näitten lauseitten jälkeen, mä en uhraa suhun ajatustakaa, en kyyneltäkään, en mitään. Sillä :

Mä olen tappanut sut. Sillä mä sain eilen terveen paperit! 
Sua ei enään ole. MÄ TAPOIN SUT. 
HITTO VIEKÖÖN, MÄ OLIN SUA VAHVEMPI 

MÄ VOITIN SUT VITUN SIKA.

4 kommenttia:

  1. Ää niin ihanaa!! Siis se että olet nyt niin hyvässä kunossa ja sulla menee hyvin! Et tiedäkään miten onnellinen oon sun puolesta. Olet vahva tyttö. Ja sinulla ei ole mitään hätää. Kuten hoitajasi sanoi. Olet mielessä <3

    VastaaPoista
  2. Mä oon seurannu sua pitkään sivusta ja sanon vaan että sä ansaitset onnen, ja nyt sä oot ilmeisesti löytäny onnen, Tuukan pidä siitä kii kaikin voimin :)
    Mäkää en tietäs mitä mä tekisin ilman P. :)

    VastaaPoista

Lukijat