keskiviikko 15. toukokuuta 2013

osa minua.

mun aikasemman blogin lukiat, varmaan muistaaki tän postauksen? tätä uutta blogia tekiessä ajattelin etten tuo tänne mitään surullista & musta pintaa syvempää, mut tää mitä mä teille aijon kertoa, on osa mua ja mun jokaista päivää./

/haluun kertoo teille pienen palan itseäni. mä tiedän että ehkä vielä tuun katumaan tätä, mä teen tän postauksen siksi että nykyään välitetään liikaa kauneus ihanteista, puhutaan ja tavoitellaan laihuutta. mä toivon että joku pysähtyis miettimään tän tekstin aikana oikeesti asioita ja et tää teksti herättäis jonku joka on jo kovaa (tai vähemmän kovaa) vauhtia matkalla syömishäiriöön, helvettiin.
mä sanoin ekaa kertaa 7vuotiaana 'mä en haluu lihota. mä en syö' ja osastolla mulle jouduttiin annostelemaan annokset. sieltä päästyäni istuttiin monta tuntia isin kanssa ruokapöydässä ja riideltiin syönkö,vai en? isi voitti aina. se kaikki jäi moneksi vuodeksi kunnes kutosen lopulla mä nousin vaakaan ja se näytti liikaa. silloin mä tajusin 'tää ei voi jatkua näin. oon helvetin läski.' eihän siitä aluks mitään tullu. se kaikki oli vaikeeta. vuos siinä meni, oikeestaan vaan niin että pari kertaa kuukaudessa mä ajattelin mitä oikeesti pistän suuhun, mutten sen enempään. kasin alussa mä vaihdoin koulua ja yks mun luokkalainen sano joka kerta monta kertaa päivässä 'saatanan läski. ootko ittees peilistä kattonu? laihuta saatana. susta pursuu läskit' jokainen sana sattu mua. ja pian mä aloin entistä enemmän vaahtii sitä mitä suuhuni pistän. mä lupasin ittelleni että 'mä en liho. mä näytän sille että pystyn laihuttaa. näytän itelleni.' ja voin sanoa että kun jotain päätän, siinä mä en mee yli enkä ympäri. oon saatanan itsepäinen. portti helvettiin oli auki.
kaikki alko pienesti ja viattomasti. kukaan ei huomannut mitään. mä pienensin tietenki ruokamääriä ja aloin liikkumaan. ja kun kukaan ei nähny mä lastoin ruokaa lautaselle, sotkin lautasen, kävin tyhjentää vessan pöntöstä alas ja pistin lautasen tiskikoneeseen. niin isi aina luuli että mä olin syönny. tätä jatku jonku aikaa ja loppu pelissä mä en syöny oikeen mitään. tosi vähän. mä tunsin nälkää, mua heikotti, oksetti, mutta mä vaan nautin koska mä tiesin että mä laihdun, oon vahvoilla. mä pystyn. tunsin olevani jossain hyvä. sain myös voimia ku luin anoreksia blogeja ja kirjoja isiltä ja siskolta salaa. mulla loppu menkat. mulla ei tullut niitä 3kk, mä pelästyin ja aloin vähän syömää mutta kun ne palas, mä palasin mun syömättömyyteen.
pian alko kasin kesäloma häämöttää. tulemaan kevät. aurinko pilkottamaan. lämmittämään. kun muut vaihto toppatakit huppareihin, mä pidin vielä visusti kiinni omasta toppatakista. mä palelin koko ajan. me käytiin silloin keväällä terveystiedon tunnilla aihetta syömishäiriöistä ja se mun luokkalainen sano mulle että 'nyt käydään suhun koskevaa aihetta' mä pelästyin heti mielettömän paljon että mitä se tietää? eihän se oo nähny mun läpi? mut rauhallisesti mä kysyin 'ai mitenniin?' se vastas 'noku sä et koskaan syö. sä oot niin laihaki' tiuskasin sille 'pidä huoli omista asioistas. ja mistä sä tiedät syönkö mä vai en?' mä aloin lukee äkkiä sitä tekstiä ja puremaa huulta etten mä hajoais siihen paikkaa. hetken päästä mä tajusin, että siinä se oli. se lause minkä mä halusin kuulla, se lause mihin mun piti lopettaa tää kaikki. mutta mä olin jo niin kiinni mun tavassa, mun sairaudessa etten mä osannu enkä voinu enään irrottaa. mä tiesin sen. mutten pelänny. muistan päiviä kun en ollut syönny mitään 3päivää. en jaksanu nousta sängystä. jokainen raaja tuntu painavalta. ja mä halusin lentää yhtä vapaasti ku taivaan linnut. tahdoin olla niin laiha, niin kaunis ja niin hento ettei kukaan vois mua koskettaa. kesään mennessä mä join vettä, vettä, vettä, vettä ja pahimpina oloina annoin ittelleni luvan syödä yhden piltin.
mä aloin laihtua jo niin että se huomattiin. kaverit huomautteli ja isi ja sisko alko huomaamaan. mä muistan tosi hyvin ku isi tuli istumaan mun sängyn reunalle yks ilta ja sano että 'kattelin sua yks aamu ku meikkailit ja sä olet laihtunu aivan älyttömästi. tästä eteenpäin me syödään yhdessä ja katon että syöt!' en aluks ymmärtäny mitään. mä yritin kiistää kaiken että en mä ole mitään laihtunu. enhän? mä olen edelleen se sama läski! mutta pian mä hajosin ja rukoilin isiä että saisin laihduttaa 'vielä vähän, vielä vähän enään. mä lupaan!' isi ei antanu periks. niin me taas istuttii pyödän ääressä monta tuntia ja mä itkin, tärisin, niin etten koskaan elemässäni oo ollu niin hysteerinen. ja musta tuntu tyhmältä pelätä ruokaa niin paljon, musta tuntu että kaikki vaiva mitä olin nähny meni hukkaa. se heitettiin vaan hukkaa. enkä ollut valmis päästämään siitä irti. isi ei koskaan ymmärtäny mua. kun isi alko luottamaan siihen että mä taas syön, niin mä olin jäänny kiinni ruokaa. siitä ei ollukkaa enään niin helppo irrottaa, mutten mä voinut vielä luovuttaa. isi luotti muhun taas. mulla on mahdollisuus taas. oon pelänny pienestä asti oksentamista, mut sillä hetkellä mä pelkäsin enemmän lihomista. isi oli tosi paljon poissa tyttöystävällään eikä tienny mun oksenteluista mitään. se ei huomannu. ja musta tuntu että olin saannu taas yliotteen kaikesta.
kunnes isi tajus senki. mulla ei ollut enään mitä pakokeinoa. alettiin isin kanssa harjottelemaan pienillä annoksilla ja kaikessa rauhassa. nyt mä oon tässä. lihonu sen kaiken takasin mitä laihutinki. on päiviä, viikkoja ku kaikki saa musta taas vallan, kuiskii mun päänsisää sanoja ja saa pelkäämään ruokaa. mutta mä en anna periks. on päiviä jolloin ahmin kaiken ja oksennan, mutta voin sanoa että tää kaikki on aikalailla takana päin. mua kutkuttaa aina välillä alottaa kaikki alusta. se tuntuis jotenki niin paljon helpommalta, mutta mä tiedän että lopujen lopuks se ei ole. ja mä en voi lähteä sille tielle enään. mä en kestä sitä henkisesti ja mun keho ei kestä sitä enään. mä ihailen kun joltain näkyy luita, se on musta kaunista. se hauraus. ja toivoin että voiku multakin. mutta loppujen lopuks mä tiedän että mun mieli on vielä sairas, kieroutunu.
se kaikki mitä tästä seuras on se juttu jonka toivon että saa teidät miettimään! tona aikana mä kadotin itteni. todellisen minän. nään vääristyneen minän. en enään tiedä mitä mä oon, mikä mä oon? en tunne itteäni. oon kadottanu itteni totaallisesti. mä oon ittelleni tuntematon. ja sen takia mä käyn pari kertaa viikossa psygoterapiassa & jonotan ravitsemusterapeutille. mä pydään lopettakaa, vielä kun voitte. te ette halua tätä. tää vie teiltä kaiken, ihan kaiken. haluutteko elää vai heittää sen elämän hukkaa? mä en halua että kukaan joutuis kokemaa tätä kaikkea ja vielä pahempaa. ootte upeita, ainutlaatusia, ihania, kauniita just tollassina ku ootte, ootte mahtavia! ♥

/ tästä postauksesta on aikaa 9kk ja mul on tullut ymmärrystä lisää tän asian suhteen. haluan erikseen sen mainita, että ilman isää mä en varmaan olis tässä. se että se pakotti mut syömää ja piti huolta musta, oli se voima joka lähti parannuttaa mua. isi oli mun voima kun syömishäiriö kävi mua paljon voimmakkaammaks enkä mä jaksanu enää.

15 kommenttia:

  1. Kertakaikkiaan kiitos tästä teksistä! kiitos että jaksoit kirjoittaa tän :) ihanaa että oot päässyt eteenpäin!

    Voisin tähän ite sanoa että viime kesänä aloin miettimään miten lihava mä oon (olin 162cm/57kg)
    Siitä päivästä asti oon oksentanut ihan joka päivä tähän päivään saakka. Vaikka en enää edes haluaisi oksentaa niin se vain tulee, koska tiedän että siten voin syödä mitä vaan koska saan sen kuitenkin ulos...tiedän että tarvisin apua, outoa että ketään ei ole edes huomannut asiaa, mutta toisaalta parempi niin :) yritän saada tämän nyt loppumaan itse!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hei, jos olet oikeasti jo oksentanut noin kauan, ja niinku sanoit että:'Vaikka en enää edes haluaisi oksentaa niin se vain tulee.' nimenomaa se vaan tulee, ja siks se on niin pirun vaikea lopettaa. hae apua kultapieni! ennen ku on liian myöhästä

      Poista
  2. Kysyisin vielä sellasta että kun sua alettiin nimitellä läskiksi ja että sun pitäisi laihduttaa niin olitko silloin suuresti ylipainoinen vai ihan normaali kokoinen?

    voimia sinulle ja kiitos tekstistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. olen ollut aina alipainoinen ikääni kohden, jotenka olin silloinkin hoikka.

      Poista
  3. Hyvinhän sä nykyään pystyt noita herkkuja syömään?? Melkein joka postauksessa jotai (mäkkisafkaa, karkkia, jäätelöä,limuu, energiajuomaa..)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. luitko tota? oon tonne yhteen kohtaan kirjottanu näin: 'on päiviä, viikkoja ku kaikki saa musta taas vallan, kuiskii mun päänsisää sanoja ja saa pelkäämään ruokaa. mutta mä en anna periks. on päiviä jolloin ahmin kaiken ja oksennan, mutta voin sanoa että tää kaikki on aikalailla takana päin.' on edelleen vaikkeuksia ruuan kanssa eikä mun ajatusmaailma ruokaan ole terve, ja siihen saan apua terapialta, ja ravitsemusterapeutilta. nykyään voin oikeasti paremmin kun noina vaikeimpina aikoina, mutta en edelleenkään terve ole. parantuminen vie vuosia, ja suhde ruokaan ja ajattelutapa ruuasta terveeks kestää. ja pakko sanoa tähän, että en syö todellakaan kaikkia noita ruokia & herkkuja yksin mitä täällä näkyy. (haluun sen vielä mainita, että mistä tiedät minkä noista kaikkien jälkeen mä olen käynnyt oksentamassa ne ulos?)

      Poista
  4. Kiitos kun kirjotit tän tekstin! Mä ooon juossut kaiken maailman lääkäreissä ja tutkimuksissa syömishäiriön takia ja tää teksti auttoi mua tajuamaan, että mun kroppa ei kiitä siitä mistä mieli ehkä iloitsis. Mullakin on loppunut menkat ja palelen ihan koko ajan. Tiedän että oon sairas mutta jatkan vaan laihduttamista ja pienennän ruokamääri jatkuvasti, välillä en syö mitään ja niinä päivinä oon ainoastaan onnellinen. Ehkä tää tästä vielä joskus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. tahtoisin olla nyt sielä ja halata sua! mä oon ilonen, että oot tajunnut sen että kroppa ei kiitä siitä mistä mieli iloitsis, oot tajunnu sen että oon sairas! siitä on hyvä lähteä!! onnea matkaan, ja muista kukaan ei pärjää yksin, uskalla pyytää apua:-) tai muhunki voit ottaa aina yhteyttä, jos haluut näistä asioista jutella:)

      Poista
    2. * oot tajunnu sen että oot sairas!

      Poista
  5. Olet rakas!Ja minun tyttäreni!

    VastaaPoista
  6. Hieno teksti. Musta on mahtavaa, että pystyt puhumaan asiasta näin avoimesti.
    Minulla ei ole syömishäiriötä, mutta hyvällä ystävälläni on vakava laihuussyömishäiriö. Sitä kautta asia on koskettnut ja paljon.

    Voimia sulle! ♥

    -Maija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Apua ymmärrän sua enemmänku hyvin. Syömishäiriötä on ihan kauheeta seurata vierestä kun ei voi mitenkään auttaa! Voimia sulle ja sun kaverille !:-)

      Poista
  7. Tää teksti itketti mua ihan hitosti, vaikka ei omakohtaista kokemusta olekaan. Mä kärsin masennuksesta, sekä tuollakin mainitusta oksennuspelosta, joka on kyllä mennyt vähän yli äyräiden. Yhdessä vaiheessa en enää poistunu mun huoneesta ja tein ruokani itse (ja pesin kädet sen aikana about kakskyt kertaa), etten vaan saa pöpöjä äidiltäni. En käyny koulussa tai tehny mitään muutakaan. Sitten aloin pikkuhiljaa masentua, ja siinä oltiinkin osastolla. Se oli helvettiä, mutta syömishäiriö on varmasti ihan yhtä helvettiä.

    Mäkin olen seurannut vierestä syömishäiriöisen elämää, ja se ei todellakaan ole kivaa katseltavaa, tai kivaa kuunneltavaa, kun kaveri kertoo mulle jatkuvasti miten läski on, miten haluaa vaan kuolla jne. Tällä hetkellä hän on osastolla, joten jatkuva huoli kaverista ei onneksi ole koko ajan painamassa harteilla.

    Ja sulla on ihana isä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla että sä olet saannu apua niinkun ystäväsikin, & kaikki alkaa olla parempaan päin. :-)

      & niin vaikkei se silloin siltä tuntunutkaan, en voi kiittää isää koskaan tarpeeksi.

      Poista

Lukijat